Kavi kuitenkin niin, etta meidat saatiin houkuteltua Tasmanian kiertueelle. Andrewin ja Estherin serkku, Bethia, oli siskonsa kanssa menossa Tasmanian ylankomaille vaeltamaan ja kyseli, josko mekin oltaisiin kiinnostuneita lahtemaan mukaan. Etelan koleasta syksysta ja tiukasta rahatilanteesta huolimatta emme malttaneet jattaa tilaisuutta kayttamatta, olihan Tasmaniaa moneen otteeseen meille kehuttu ja suositeltu...
Niinpa aloimme tehda matkavalmisteluja ja havaitsimme olevamme varustautuneet melko lampimiin oloihin. Allekirjoittaneen piti kayda ostamassa mm. pitkat kalsarit, pipo ja hanskat. Onneksi kaikkea ei tarvinnut hankkia, vaan teltat ja lampimat makuupussit seka esim. retkikeittimet saimme lainaksi. Sinansa jannittava yksityiskohta, etta kaasukeitinten sailioissa teksti oli kahdella kielella: englanniksi seka suomeksi...:o)
Suuntasimme siis jalleen kerran kohti Melbournea. Emme kuitenkaan lahteneet matkaan omalla autolla, silla sisaanajo oli viela tekematta ja kilometreja tulisi reissun aikana aivan liikaa. Ja kun Bethian sisko ei sittenkaan lahtenyt mukaan (lieko pelastynyt Jania, joka oli jouluna tormannyt haneen bullrace-leikeissa = ”kuka pelkaa mustaa miesta”), mahduimme neljastaan Bethian Lanceriin... juuri ja juuri...
Melbournesta jatkoimme matkaa laivalla. Meilla oli aavistus, etta laiva saattaisi olla suomalaista tekoa. Ja kuinka ollakaan, laivasta loytyi ao. laatta...
Laiva on siis valmistettu Suomessa, aikanaan kreikkalaisille, jotka ovat sen joitakin vuosia sitten myyneet australialaisille. Ja hyva niin, silla Australian ja Tasmanian valinen salmi, Bass Strait, on tunnettu kovasta merenkaynnista. Ja kyllahan laiva jonkinlaiseen keikutukseen joutuikin avomerelle selvittyaan, mutta matkapahoinvointipillerit olivat turha hatavara…
Aamunkoitteessa saavuimme Tasmanian pohjoisrannalle, Devonportiin. Sielta suuntasimme Cradle Mountainille, josta oli maara jatkaa seuraavat 80km etelaan pain apostolinkyydilla. Cradle Mountain (kuvassa taustalla) on persoonallisen nakoinen vuori, jonka sentaan ehdimme nahda parkkipaikalta ennen kuin pilvet ehtivat nakokenttaan…
Aurinko paistoi niin kauan kuin valmistelimme lahtoa, mutta kova tuuli toi pilvet mukanaan. Ja kun paasimme liikenteeseen, tunsimme ensimmaiset vesipisarat nenanpaissa… Alkumatka oli melko jyrkka, ja ylos kipuamisen helpottamiseksi kallioon oli kiinnitty ketjuja ikaankuin kaiteiksi. Nykykunto tulikin karulla tavalla ilmi, kun heti alkumatkasta pisti melkoisesti puuskuttamaan… Jopa siina maarin, etta epatoivo olisi saattanut vallata mielen, ellei oltaisi etukateen kuultu, etta ensimmainen paiva on rankin…
Olotilaa ei parantanut niin alkumatkan jyrkan nousun aiheuttama rankka hikoaminen kuin yltynyt sadekaan, molempi pahempi… Yhta kaikki, parin tunnin jalkeen olin kauttaaltaan marka. Ja kun matkaa yopaikalle oli viela jonkin verran, pahimman sateen hellitettya oli aika suorittaa vaatteidenvaihto ja aloittaa sadeviitan kanssa temppuilu…
Kuinka ollakaan, temppu tepsi: kohtapuoleen pilvet alkoivat vaistya ja upeat nakoalat haamottaa…:o)
Illan hamartyessa selvisimme majapaikalle, jossa oli paljon muitakin taivaltajia, mutta mahduimme sopivasti sekaan. Melkoisen kostea oli ilma sisallakin, kun parisenkymmenta matkaajaa yrittaa kuivata varusteitaan kaasulammittimen ymparilla (joissakin vanhemmissa majoissa kaytettiin hiilikamiinoita). Taalla siis kaytetaan puiden sijaan vaihtoehtoisia polttoaineita, ja niin polttoaineen kuin ”luomu”-jatteiden huoltoon kaytetaan helikopteria (jokaisen majan vieressa on laskeutumispaikka).
Seuraavana paivana aamutoimilla kaydessa pihalla oli vastassa wallabeja, jotka eivat paljon ujostelleet…
Paiva ei ilmojen suhteen paljon enempaa lupaillut kuin ensimmainenkaan. Pilvista siis lahinna ja vesisadettakin, joskin sade oli suhteellisen kevytta… Onneksi aurinkokin valilla kurkisteli…:o)
Takalainen syksy ei ole yhta varikas kuin Suomessa, koska eukalyptukset eivat pudota lehtiaan, vaan selviavat vihreina talven yli. Mutta paikoin oli puissa hiukan vaihtelevaakin varitysta…
Selvisimme seuraavalle majalle lounasaikaan, n. 3 tunnin kavelyn jalkeen. Tassa juuri ruoanlaitto alkamassa…
Lounaan jalkeen paatimme jatkaa matkaa seuraavalle majalle, jonne arvelimme ehtivamme ennen pimeaa. Polut olivat paikoin varsin mukavia boardwalkeja…
usein melko kivisia…
toisinaan taas oli miettimista, mitenhan matkasta selviaisi mahdollisimman kuivin jaloin…
Kaytimme paremman puutteessa tyokenkia vaelluskenkina. Yllattavan hyvin ne toimivat, vaikka niissa ei ole edes nauhoja! Pahemmilta rakoilta siis saastyttiin, mutta hyvista yrityksista huolimatta kengat ja sukat olivat paivan lenkin jalkeen aina marat…
Arviomme matkanteon joutuvuudesta osui hiukan sivuun, pimea nimittain paasi kesken matkan yllattamaan, ja jouduimme talsimaan viimeiset kilometrit otsalamppujen valossa… Taisi tulla turhan pitka paivamatka valittua, kun kaikki olivat varsin uupuneita 25km lenkin jalkeen… Pisti miettimaan, etta onko touhussa jarkea? Kenties olen liian urbaani ymmartamaan vetisilla metsapoluilla saapastelun autuutta…?
Seuraavana aamuna otimmekin rennosti rasituksesta toipuen ja vaatteita kuivatellen. Mietimme jopa, jaisimmeko paivaksi lepaamaan, kenties tehden paivaretken taustalla haamottavalle Mt Oakleighille…
Paatimme kuitenkin jatkaa matkaa seuraavalle majalle. Harmi sinallaan, etta lahto venahti puolille paivin, silla matkan varrella oli sivureitti Tasmanian korkeimmalle vuorelle, Mt Ossalle. Vuorikiipeily olisi nimittain vienyt sen verran aikaa, etta pimea olisi jalleen ehtinyt yllattaa… Ilmakin olisi kohtuullisen hyvin suosinut nakoalapaikalle kipuamista, mutta toisaalta voimille se olisi voinut ottaa, kun ensimmaisten paivien rasitus painoi viela jaloissa…
Mutta oli auringonpaiste ilonaihe alempanakin: maisemat olivat aika upeita…:o)
Vetta ei tarvinnut kovin paljon kantaa mukana, silla jokaisella majalla oli omat vesisailiot, joista sai puhdasta juomavetta. Lisaksi matkan varrella oli taman tasta vuolaasti virtaavia vuoristopuroja, joista oli hyva ammentaa lisaa kurkunkostuketta…
Kasvillisuus matkan varrella oli varsin vaihtelevaa: valilla matkaa tehtiin karussa vuoristomaisemassa, valilla taasen laskeuduttiin hamaraan ja kosteaan sademetsaan…
Jannittavan nakoisia sienia tuli valilla vastaan…
Reitin varrella oli useita sivureitteja. Kaikkien tutkimiseen ei riittanyt aika eika mielenkiinto, mutta vesiputoukset vetivat puoleensa.
Aika hauskat rappuset oli joku polulle vasannyt…
Jos erehtyi jattamaan tavaransa illalla ulkosalle, saattoi olla lahes varma, etta niista on joku muukin kiinnostunut… Opossumit ovat karkkaita ruoanhaussa…
Viidentena paivana puolenpaivan maissa saavuimme jarven rantaan. Polku jatkui jarven reunaa pitkin viela n. 5 tunnin verran, mutta jarven poikki paasi myos laivalla. Jania lukuunottamatta paatimme valita helpomman vaihtoehdon ja nauttia jarvimaisemista laivasta kasin… Tassa muutamia kuvia Janin reitilta:
Jarven etelareunassa oli kansallispuiston ”visitor centre” palveluineen. Ravintolan herkut vaikuttivat miltei vastustamattomilta, mutta korkea hintataso piti reppureissaajan kurissa ja nuudelit vetivat pidemman korren…;o)
Meilla oli kuitenkin pieni ropleema: Overland Track usean paivamatkan mittainen polku paikasta toiseen, ei siis mikaan lenkki, joka palaa lahtopisteeseen. Ja auto oli polun toisessa paassa, kymmenien kilometrien paassa… Ongelmaan oli olemassa ratkaisuja, mutta jokainen vaihtoehto otti aikaa. Emme antaneet sen hairita, vaan vietimme pari paivaa kansallispuiston alueella odottaen bussia, joka aikanaan kulkisi takaisin Cradle Mountainille.
Illan kuluessa hostellimme ovensuusta alkoi kuulua kummallista rapinaa. Olin jattanyt kengat oven ulkopuolelle tuulettumaan ja opossumihan se siella… Kengista leijaili viiden paivan vaelluksen jaljilta ilmeisen mehukkaat aromit…? ;o)
Bethia naytti meille huonoa esimerkkia; ei villielaimia saisi ruokkia… Mutta kummasti naytti suklaa maistuvan…
Seuraavana aamuna herasimme kookaburran hersyvaan nauruun.
Yllatys oli melkoinen, kun lahdimme ulos kavelylle: aurinko paistoi lahes pilvettomalta taivaalta ja aika lamminkin oli… vahan kuin Suomen kesa…:o) Vahan oli kuitenkin ristiriitainen fiilis, etta miten meille sattuikin kuluneen vuoden sateisin ajankohta juuri vaelluksen ajaksi. Joka paiva satoi ainakin vahan vetta ja valilla tuli rakeita ja rantaakin... Mutta heti kun reissu saatiin tehtya, ilma parani kuin taikaiskusta…
Emme kuitenkaan halunneet murehtia menneita, vaan nauttia hetkesta…:o) kuten naytti muutama muukin paikalla ollut ”auringonpalvoja” tekevan…
Odotellessa teimme muutaman short walkin, mm. illan hamartyessa kavimme platypusta katsomassa. Arka elain ei ollut esiintymistuulella, mutta naimme kuitenkin upean auringonlaskun..:o)
Seuraavana paivana lahdimme miehissa kipuamaan laheiselle Mt Rufukselle, samalla kun Bethia lahti hakemaan autoa.
Nousu otti voimille, mutta maisemat olivat palkitsevia…:o)
Ylhaalta kasin oli helppo paatella, etta meilla on paremmat nakoalat kuin pilvien alapuolella liikkuvalla Bethialla…
Joskus olen kuullut sanottavan, etta nukkuvaa karhua ei parane herattaa. Pateekohan sama mietiskeleviin munkkeihin..?
Illan pimetessa Bethia palasi autolla hakemaan meita. Jatkoimme matkaa viela samana iltana muutaman tunnin matkan Hobartiin. Matka oli mutkainen, mutta sitakin mielenkiintoisempi. Taman tasta tiella juoksenteli tai taaperteli elaimia, lahinna opossumeja ja quolleja. Yhteen quolliin osuimmekin, mutta ilmeisesti osuma ei ollut kohtalokas, kun tiella ei nakynyt ruumista…
Loysimme paikan kohtuuhintaisen hostellista, johon saavuttuamme meita kohtasi mukava yllatys: TV:ssa oli meneillaan lahetys Suomesta, euroviisujen karsintakilpailu... Selvisi myos, etta finaali lahetetaan seuraavana iltana. Olikin mukava nahda, mita Suomesta naytetaan maailmalle…:o)
Seuraavana paivana lahdimme tutustumaan Port Arthuriin, joka on oleellinen osa Tasmanian historiaa. Australiaahan on aikanaan pidetty rangaistussiirtolana, esim. Sydney on aikanaan rakennettu vankien siirtokunnaksi. Tasmaniaan on puolestaan karkoitettu kaikkein paatuneimmat rikolliset, kuten rikosten uusijat ja vankikarkurit. Port Arthur oli naista rangaistuslaitoksista tunnetuin, ollen aikanaan yksi maailman pelatyimmista vankiloista.
130 vuotta sitten lakkautetusta laitoksesta on enaa rippeet jaljella… Port Arthur on ollut aikanaan kuin kaupunki, itse vankilan toimintaan liittyvien rakennusten lisaksi alueella on ollut paljon erilaisia tyopajoja ja virkailijoiden asuinrakennuksia.
Paatuneista vangeista kaikkein paatuneimmat joutuivat omaan vankilaansa, jossa heilta riistettiin identiteetti. Kaikki kommunikaatio oli kielletty ja jos suunsa aukaisi, siita seurasi lukitseminen pimeaan huoneeseen. Joka kerran kun sellista paasi pois, joko hetkeksi sisapihalle ulkoilemaan tai kappeliin hartaushetkeen, paahan laitettiin maski, jotta vangit olisivat kasvottomia. Kappelissa jokaisella vangilla oli oma koppinsa, josta ei nahnyt juuri muuta kuin saarnastuolin…
Alueella oli myos isompi kirkko, josta tosin oli jaljella enaa seinat; puinen katto yms. on aikanaan palanut.
Kirkkopuistoon istutettujen tammien juurella oli lukuisia papukaijoja herkuttelemassa terhoilla tms…
Seuraavana paivana nousimme Hobartin vieressa olevalle Mt Wellingtonille, jonka huipulle paasee ajamaan autolla. 1271m korkealta vuorelta avautuu huikeat nakymat kaupungin ylle seka taustalla kumpuilevalle maaseudulle… Jotkut pitavat nakymaa eraana parhaimmista kaupunkinakoaloista…
Kavimme myos Cadburyn suklaatehtaassa tutustumassa kaakaon jalostamiseen. Ja niinhan siina sitten kavi, etta mukaan tarttui kilokaupalla matkaevasta… Mutta vaikka kovin yrittavatkin kosiskella tamperelaisia herkkusuita, lieko kuitenkaan Fazerin voittanutta...? ;o)
Hobartista jatkoimme matkaa kohti Tasmanian etelakarkea. Matkan varrella vastaan tuli museonakin toimiva veneveistamo, johon venemestari Iivarin oli tietenkin paastava…
Me muut ei haluttu maksaa sisaanpaasymaksua, vaan suuntasimme venerantaan. Ranta oli kuvauksellisen kaunis...
Siella oli myos mustia joutsenia ruokaa kerjaamassa.
Jatkoimme matkaa niin pitkalle etelaan kuin autolla paasi.
Rannat olivat mustanaan simpukoita…
Etelaisesta Tasmaniasta loytyi myos saaren (ja ehka koko Australian) paras ranta. Olivat vielapa osanneet kirjoittaa nimenkin oikein…;o)
Vaikka voisi toisin kuvitella, tama taidekuva ei ole seepiasuodattimella otettu, vaan se on ihan aito. Eraana iltana auringonlasku oli tosiaan hiukan kummallisen varinen, johtuen kaiketi lahistolla poltetuista roskista…
Joka yo emme halunneet maksaa majoituksesta, olihan meilla teltat ja lampimat makuupussit matkassa. Eraana iltana ajoimme eraalle syrjaiselle piknik-alueelle. Nuotiopaikalla oli viela edellisen kayttajan hiilet hehkumassa, joten paatimme jatkaa tulen yllapitamista. Paikalla olleet halot olivat melko isoja, eika kirvesta ollut mukana, mutta halonhakkuu onnistui ilmankin…:o)
Edellisesta nuotiohetkesta onkin jo aikaa, taalla kun on ollut jatkuvasti ehdoton tulentekokielto voimassa.
Emme vaivautuneet pystyttamaan telttoja, silla paikalta loytyi myos katos, jonka alle paasi suojaan… Sen verran kolea ja kostea yo kuitenkin oli, etta pyykkien kuivatus ei oikein onnistunut…
Matka jatkui itarannikkoa kohti pohjoista. Richmondin pikkukaupungissa oli komea silta…
ja rumia ankkoja…
Bonorong Wildlife Park oli totisesti kaymisen arvoinen paikka. Useat (ellei kaikki) siella olevista elaimista on tuotu puistoon loukkaantuneina, lahinna kaiketi liikenteen uhreja… Paasymaksua vastaan sai sisaankaynnin lisaksi myos pussillisen kuivamuonaa, kengurujen ja wallabien ruokkimista varten. Paaosa puiston asukeista olikin varsin kesyja ja tulivat innokkaasti ruokaa kerjaamaan…
valilla vahan liiankin innokkaasti… Eras nalkainen vei multa pussin ja alkoi rouskuttaa herkkuja pusseineen paivineen…
Meille annettiin vinkki, etta ruokkimisen lisaksi kannattaa kokeilla myos leuan alta rapsuttamista. Ja kuinka ollakaan, pieni rapsutus oikeasta kohdasta sai nama pomppivaiset oikein antautumaan rapsutettavaksi…
Pademelonit, jotka ovat pienimpia kenguru-elaimia, olivat hiukan arempia.
Eraassa hakissa oli kuitenkin yksi innokas pieni kerjaaja, potoroo. Naytti vahan rotalta, mutta pussi sillakin on, samoin kuin vahvat takajalat pomppimista varten. Tallaisia elaimia kutsutaankin yleisesti rottakenguruiksi...
Puistossa oli myos albiino-wallaby.
Emutkin olivat nalissaan...
Sisaanpaasyyn kuului myos kiertue, jossa eras hoitajista antoi ruokaa muutamille elaimille ja samalla kertoi niista lisaa. Kiertue alkoi hellyyttavan nakoisesta ja mukavan pehmeasta vompatinpoikasesta.
Koala taisi olla Bethiaan ihastunut; paikalle tultuamme se paasti ilmoille melkoisen paritteluhuudon…:o)
On silla vaan upean pehmoinen turkki…
Puistossa oli myos tasmanian tuholaisia, joita myos pussipiruiksi tai pussiahmoiksi kutsutaan. Oikeastaan tama maailman suurin lihansyojapussielain oli se juttu, mita me puistoon tultiin katsomaan (muut elaimet oli bonusta).
En tieda, voiko tassie devilia hyvalla mielikuvituksellakaan kutsua kauniiksi, mutta ulkonako ei viela pirua tee. Silla on yksi maailman vahvimmista leuoista, jolla on hyva pistaa einekset poskeen luineen paivineen… En suosittelisi kaden tarjoamista… Mutta piruksi elainta on aikanaan ruvettu kutsumaan sen karmivan aanehdinnan vuoksi.
Seuraavaksi ajoimme Freycinetin kansallispuistoon, jossa otimme jalleen rinkat kayttoon ja teimme parin paivan vaelluksen. Ja kuinka ollakaan, saa muuttui kavelylle lahtiessa jalleen epavakaaksi. Suuri osa menomatkasta oli beachilla kavelya.
Aallot olivat tuoneet rantaan paljon simpukankuoria, joista jotkut olivat melkoisen upeita.
Rannasta loytyi myos elava meritahti. Kasin siihen ei viitsinyt koskea, kun se saattaa olla myrkyllinen… Mutta lippalakin avulla ”limanuljaska” saatettiin jalleen sen normaaliin elinymparistoon…
Paluureitti kulki laheisen vuoren huipun kautta. Onneksi aurinko paistoi, silla nakyma kuuluisalle Wineglass Baylle oli upea…:o)
Takaisin merenrantaan laskeuduttuamme kohtasimme jalleen palkitsevan nayn: parvi delfiineja oli tullut lahelle rantaa uiskentelemaan…:o)
Tasmania on upea paikka paitsi vuoristoineen ja rantoineen, myos sisamaan vihreina kumpuilevine laidunmaineen…
Viimeinen yo vietettiin teltoissa pohjoisrannikolla olevalla vanhalla leirinta-alueella, jossa lehmat olivat aamulla toivottamassa hyvaa huomenta. Tuuli oli yon aikana tehnyt Janin ja mun asuttamalle teltalle tepposet…
Paluulaivaa odotellessa kavimme Launcestonin kaupungissa (joka muuten on Sydneyn ja Hobartin jalkeen Australian kolmanneksi vanhin). City Parkissa elaa ryhma japaninmakakeja eli lumiapinoita, jotka voisivat soveltua elamaan jopa Suomenkin oloissa. Kuten kuvasta nakyy, sateessa oleminen menee vahan nyhjottamiseksi…
Matkalla laivaan kavimme viela Sheffieldin pienessa kaupungissa, joka on kuulu toinen toistaan upeammista seinamaalauksista.
Kylla tuntui parin viikon reissaamisen jalkeen hyvalta paasta takaisin suomalaisvalmisteiseen uivaan hotelliin ja Oraksen suihkuun...:o) On se vaan kumma, kuinka viela 2000-luvulla niin monessa paikassa on edelleen kylma ja kuuma hana erikseen ja jos sekoitin onkin olemassa, sopivan lampotilan saataminen on uskomattoman vaikeaa…
