Nyt kun rypaleet alkavat olla kypsia, veri alkoi vetaa kohti Milduraa. Lahdimme siis Adelaidesta takaisin sisamaahan…


Kavimme eraassa tippukiviluolassa. Kauniin varillisina ”jaapuikkoina” roikkuvien stalagtiittien ja maassa torrottavien stalagmiittien lisaksi luolasta loytyi myos painovoimaa uhmaavia heliktiitteja, joiden syntytavasta on useita teorioita mm. kapillaari-ilmioon liittyen, mutta todellisuus on ainakin oppaan mukaan edelleen mysteeri… Kameran akku unohtui harmillisesti laturiin, joten jouduin jalleen turvautumaan fuskaamiseen ottamalla kuvan postikortista...


Sisamaahan ajaessamme koimme ihmeellisen, kauan kaivatun luontoilmion: sateen. Riverlandissa satoi kolmen paivan aikana kolmasosan koko vuoden normaalista sademaarasta, 80 mm. Paikalliset olivat kovin ihmeissaan sateesta, joka ei suomalaisen mittapuun mukaan tuntunut erityisen voimakkaalta. Taalla kuitenkin useimmat hiekkatiet tulivat melkoisen pehmeiksi ja kosteiksi.


Mildurassa sade oli ollut huomattavasti voimakkaampaa, kuulemma tunnin aikana n. 50 mm! Kaupungilla oli ollut melkoinen tulva, kun viemarit eivat ehtineet kaikkea imea… Tuntuu ihan epatodelliselta, kun olemme jo ehtineet tottua siihen, etta taalla sade tarkoittaa pienta ripottelua…

Meidan autommekin koki sateen vaikutuksesta kovia: maali/lakkapinnan alle paasi hiukan vetta…


Vastaan tuli jalleen yksi hamahakki…


Riverlandissa kavimme elokuvissa; tallaisia elokuvateattereita ei Suomesta loydykaan…:o)


Milduraan palattuamme oli edessa ”huoltopaiva”. Auto sai uudet oljyt seka eturenkaat, Jukka meni kiropraktikolle ja mina sairaalaan… Jukalla on selka vahan vihoitellut ja niksautus oli paikallaan. Mulla puolestaan ranne ei ole vielakaan parantunut, ja lopputuloksena oli kipsi seka Voltarenia tabletteina… Tosin vain puolikas kipsi peukalon puolella, ranteen ja peukalon tukemiseksi, etten vahingossakaan arsyta kipeaa jannetta. 7-10 paivan jalkeen voin ottaa kipsin pois ja seurata tilannetta; toivottavasti tama vihdoin auttaa vaivan paranemiseen…


Rypaleenpoiminnan alkamista odotellessa Jukka ja Jani tekivat muutaman paivan toita Terryn, vanhan pomomme leivissa. Saimme myos majailla hanen luonaan tuona aikana.

Perjantaina taalla juhlittiin Australia-paivaa (itsenaisyyspaivaa). Keskustassa oli kaiketi olluta paivalla jotain (isanmaallista?) tapahtumaa, mutta meilta jai seremoniat talla eraa valiin… Emme kuitenkaan aivan toimettomina lojuneet, vaan ”asensimme” autoon aurinkosuojan, kaytannossa muutaman ”U-pultin”, jolla saadaan pressu viritettya varjoksi…


Sapattina Jukka astui uuteen aikakauteen; 30 vuotta tuli tayteen… Jukka halusi pitaa matalaa profiilia, joten juhlasta ei tullut kovin nayttava. Kirkon jalkeen saimme kutsun Wilsoneille (kuinka yllattavaa); oli kiva nahda heita pitkasta aikaa…:o) Vietimme siis sosiaalisen paivan yhdessa paikallisten ystavien kanssa. Mutta sai Jukka sentaan aamiaisen vuoteeseen… ja illalla nautimme elokuvaillasta kakun kera…:o)

Oli aika jalleen siirtya eteenpain. Ensin oli kuitenkin aika nauttia aamiaista Albert Parkissa, joka on Melbournen keskustan tuntumassa oleva kaunis puisto. Monet tuntevat paikan paremmin siita, kun vuosittain tanne kokoontuu formula-sirkus. Minakin loysin itsestani sisaisen Kimin, joten haalistuneenpunainen Ford muuttui hetkessa maranellonpunaiseksi Ferrariksi… Siina tarvittiinkin hyvaa mielikuvitusta, silla vaikka aanta autosta loytyy, vauhdissa voisi olla toivomisen varaa… Tassa hurjastellaankin pitkin paasuoraa varikkopilttuiden vieressa, vauhtia ainakin 40 ja risat…:o)


Kompassi kohti Adelaidea, reittina Great Ocean Road. Tama upea rantatie alkaa Torquaysta, vahan reilu 100km Melbournesta lounaaseen pain. Torquay on surffaajien mekka ja vain vaivoin saimme hillittya Jukan mielihaluja taalla surffikauppojen keskittymassa. Suunnitelmissa kun on ollut Milduraan ja siis sisamaahan palaaminen, kun rypaleenpoiminta alkaa. Ehka sitten loppukesasta on mielekkaampaa hankkia surffilauta, josko silloin lahdetaan matkaamaan pitkin itarannikkoa kohti Queenslandia…


Australian etelaosissa taitaa liikkua paljon amerikkalaisia, joita olen kuullut pilleriaivoiksikin kutsuttavan (sorry yankees, no hard feelings). Vai keitahan varten nama liikennemerkit on tehty; ainakin suomalaisille tien vaaralla puolella ajaminen on ollut itsestaanselvaa…


Great Ocean Road kiemurtelee kallionreunamilla pitkin Southern Oceanin merenrantaa. Maisemat olivat huikeita…



Ajoitus meni hiukan pieleen, kun emme ehtineet 12 apostolin luo ennen auringonlaskua. Mutta jaimme lahistolle nukkumaan ja herasimme katsomaan auringonnousua…


Naita meren ja sateen muokkaamia kalkkikivipaaseja, jotka kohoavat viitisenkymmenta metria merenpinnan ylapuolelle, kutsutaan 12 apostoliksi. Kaikkia kahtatoista "apostolia" ei kuitenkaan ole enaa olemassa, vaan jatkuvasti lyovat aallot ovat romahduttaneet osan paaseista. Edellinen romahdus sattui 1,5 vuotta sitten, jattaen enaa 8 apostolia jaljelle...


Ennen kuin kalliosta ”irtautuu” apostolien kaltaisia kivipaaseja, kallioihin muodostuu luolia ja kaariholvia. Alla oleva muodostelma on nimeltaan ”London Bridge (that really has fallen down)”, kun se on aikanaan muistuttanut siltaa kaariholvineen. Viela 17 vuotta sitten tassa oli perakkain kaksi kaariholvia, mutta vuonna 1990 vasemmanpuoleinen kaari sortui. Onneksi kukaan ei loukkaantunut, vaikka kallioille paasya ei silloin ollut estetty. Romahduksen myota muodostuneelle saarelle oli kuitenkin jaanyt kaksi ihmista loukkuun, ja heidat pelastettiin helikopterin avulla.


Tuolla alueella 50 km matkalla pitkin rantaviivaa oli paljon muitakin vastaavanlaisia luonnonihmeita. Vesi on mm. aikojen saatossa kovertanut ison luolan, jonka katto on romahtanut. Tallaisessa ”blowholessa” tuulen ujellus kuuluu myrskyisella saalla jopa useiden kilometrien paahan.


Warrnamboolin kaupunkiin satuimme samaan aikaan kuin siella jarjestettiin laukkakisat. Ajattelimme Jukan kanssa sivistaa itseamme ja kayda seuraamassa, mika naissa kisoissa ihmisia viehattaa. Jani taisi kuitenkin tehda sen viisaan valinnan jattaytymalla syrjaan… Paljon tylsempaa lajia ei liene olemassa; kriketissakin tapahtuu enemman… Lahtojen valissa kului nimittain yli puoli tuntia ja yksi lahto oli minuutissa ohi… Kummalliset asiat tuntuvat viehattavan naita (ja muitakin?) aiti-Englannin perillisia…


Portland, Victorian vanhin kaupunki sijaitsee upealla paikalla. Kavimme tutustumassa seudun luonnon nahtavyyksiin shortwalkilla "hyljeluolille". Rannalla oli melkoinen ristiaallokko. Kauheasti ei tehnyt mieli uimaan, kun rantakivikossa parskeet nousivat kymmenien metrien korkeuteen…


Reitti kulki lapi "kivettyneen metsan". Todellisuudessa kyseessa ei olekaan vanha metsa, niin kuin aikanaan on luultu, vaan kyseessa on ihan puhtaasti kivesta syntynyt muodostelma, joka muistuttaa metsaa...


Muutamien kilometrien taivalluksen jalkeen saavuimme hyljeluolille. Pettymys oli kuitenkin pienoinen, kun hylkeet nakyivatkin lahinna pienina pisteina 70m korkealta kalliolta. Mutta kyllahan niista melkoinen aani lahti… Ja taisivat saada herkkupalojakin parempipalkkaisilta lomalaisilta, jotka paasivat lahietaisyydelta seuraamaan naiden leikkisien otusten telmimista…


Illansuussa matkaa jatkaessame tiella oli kengurunraato, jonka luona oli kotka aterialla. Valitettavasti kamera ei ollut valmiiksi ladattuna, ja yllatetty kotka paasi karkaamaan. Jaimme seuraamaan, josko se palaisi ”rikospaikalle”. Tyhma se ei kuitenkaan ollut seuratessaan laheisessa puussa tilanteen rauhoittumista; meilla loppui karsivallisyys ensin, noin tunnin kuluttua… Yritin varovasti lahestya uljasta petoa, mutta kotkankatse paljasti hiipivan kuvaajan, ennen kuin ehdin paasta kovinkaan lahelle…


Metsan laidalla oli myos ”heaps of kangaroos”, kuten taalla sanottaisiin…


Mt Gambier on upea kaupunki, joka on tunnettu erityisesti tuliperaisyydesta kraaterijarvineen seka vajoamineen. Itse asiassa maapera on niin ”ontto”, etta kaupungin alle paasee jopa sukeltamaan… Tassa kuva tunnetuimmasta vajoamasta, josta on tehty kaupunkilaisten ja vierailijoiden kayttoon vehrea virkistysalue.


Kivenrakosesta loytyi mehilaispesa…


Yksi kraaterijarvista on nimeltaan Blue Lake, joka nimensa mukaisesti on sininen variltaan, tosin vain kesaisin. Jarvi kun vaihtaa kesan ajaksi variaan harmaasta jannittavan siniseksi… Mystisen varinvaihtumisen syista kiistellaan edelleen, mutta oletettavasti varin vaihtuminen johtuu kemiallisista reaktioista kalkkipitoisessa pohjassa.


Matkan varrelta loytyi myos jarvi tai oikeastaan lampi, jonka suolapitoisuus on n. 7 kertaa suurempi kuin meressa. Tuulesta ja koleudesta huolimatta piti paasta kokeilemaan, kuinka hyvin suola kelluttaa. Ja kyllahan siella vaivatta pinnalla pysyi, vaikkei suolapitoisuus ihan kuolleenmeren lukemissa olekaan…:o)


Maailman suurin muurahainen on nimeltaan Bull Ant. Luultavasti molemmat (niin ihminen kuin muurahainenkin) ovat onnellisempia ilman toisiaan...


Roben pienessa rantakaupungissa on mielenkiintoinen beach: hiekka on yli 10km matkalla niin kovaa, etta siella pystyy ajamaan tavallisellakin autolla ja sinne mekin teimme pienen sight-seeingin. Nayttaa olevan tapana, etta rantalomailijat ajavat autoillaan tanne ja pistavat ”leirin” pystyyn…


Jani on sitkeasti pitanyt kiinni dieetistaan seka lenkkeilysta. Meren rannalla lenkkeillessaan kannykka tipahti mereen… Suolavesihan johtaa sahkoa, joten merivesi on myrkkya elektronisille laitteille, eika kestanyt aikaakaan, kunnes kannykka mykistyi. Siina vaiheessa ei ollut enaa mitaan menetettavaa, joten annoimme laitteelle lisaa vesihoitoa, talla kertaa makeaa vetta. Ja kuinka ollakaan, jonkin ajan liuottamisen ja huolellisen kuivattamisen jalkeen kannykka toimi jalleen, kun enimmat suolat oli saatu liukenemaan ymparoivaan veteen…:o)


Kingstonin rantakaupungissa on Etela-Australian mauttomimmaksi ristitty vetonaula, Larry the Lobster. Kuten tasta toistakymmenta metria korkeasta hummerista voi paatella, paaelinkeino seudulla loytyy merenelavista… Ehka tama on aikoinaan vedonnut, mutta nykyaan Larryn juurella oleva ravintola on paassyt hieman rapistumaan…


Matkan varrelta loytyi kyla, joka vaikutti lahestulkoon kotoiselta…:o)


Tien vieressa oli myos puu, jonka kuoresta aboriginaalit ovat aikanaan tehneet veneen.


Suunnitelmissa oli kayda Adelaiden edustalla Kangaroo Islandilla, joka on sailynyt varsin hyvin alkuperaisessa tilassaan, kun sinne eivat ole ulkomailta Australian mantereelle tuodut elaimet paasseet kotiutumaan. Paikka on epailematta varsin hieno, mutta 13 km laivamatkasta oli turhan kallis. Emme toisaalta loytaneet matkaesitteista mitaan niin ihmeellista, mita matkan varrella ei jo ole tullut vastaan, etta olisimme nahneet kannattavaksi lahtea saarelle… Tietysti olisi eri asia, jos olisi aikaa ja rahaa seikkailla saarella pidempaankin… Taman lahemmaksi saarta emme kuitenkaan talla eraa raaskineet menna…


Nalle joutui kovalle koetukselle matkan aikana; se jai yhden joulun nalleksi…


Paikalliset ovat kertoneet Adelaiden olevan iso maalaiskaupunki; niin nayttaa todella olevan. Ydinkeskustan tuntumassa on paljon puistoja, eika rakennuksiakaan voi pilvenpiirtajiksi kutsua. Vaikka kaupungissa on 1,5 miljoonaa ihmista, ydinkeskusta on varsin rauhallinen, varsinkin iltakuuden jalkeen kauppojen sulkeuduttua…


Kaupungin halki kulkevassa joessa oli paljon mustia joutsenia, jotka tulivat makupaloja kerjaamaan. Joutsenet joutuivat kuitenkin pettymaan, kun meilla ei sattunut olemaan pullaa mukana…

Maailma on pieni, varsinkin Australia… Loysimme ystavamme Peterin (oikealta nimeltaan Whang) Adelaiden keskustasta aivan sattumalta. Olimme tutustuneet haneen aloittaessamme tyot pari kuukautta aiemmin Mildurassa; han tyoskenteli samalla farmilla…


Keskustassa loytyi myos Peppi Pitkatossun patsas… tai ainakin melkein…


Olo tuli varsin kotoisaksi, kun liimauduimme hetkeksi eraan kaupan ikkunaan seuraamaan Jere Lehtisen otteita… Valitettavasti Jere joutui todistamaan Kingsin tekemaan maalia lahietaisyydelta, tosin alivoimalla…


Ensimmaisen kerran Australiassa nahtiin torakka… Kaiketi niita on ollut muiden ottiaisten joukossa aiemminkin, mutta vasta nyt sellainen tallusti vastaan…


Adelaidessa nahtiin myos ensimmaisen kerran reissulla pelattavan pelien aatelia, ultimatea…:o) Mieli olisi tehnyt mukaan, mutta pokkaa ei ollut riittavasti kysya mahtuuko mukaan, eika toisaalta kasikaan olis tainnut viela kestaa…


Keskustan kavelykadulla oli paivasaikaan melkoinen sapina. Rahaa kerattiin keinolla jos toisellakin…


Adelaiden kirjastossa oli myos vanha sali auki. Upeita ovat olleet kirjastot aikanaan… ja melkoinen homma kirjastontadeilla etsia kirjoja ylimmilta hyllyilta…


Adelaidesta loytyy sellainen erikoisuus kuin O-Bahn eli pelkastaan busseja varten rakennettu tie tai ennemminkin rata. Linja-autoissa on etupyorien vieressa pienet pyorat, jotka osoittavat sivulle ja ovat suorassa yhteydessa ohjaukseen. Kaytannossa bussit siis kulkevat omalla ”radallaan” automaattiohjauksella parhaimmillaan 100km tuntinopeudella. Kuulemma tama on kustannustehokkain nopea joukkoliikennevaline, joka on kateva monikayttoisyydessaan (samat bussit kun voivat kulkea tavallisillakin teilla). Se onkin sitten oma lukunsa, mihin tallaisia saataisiin enaa mahtumaan, kun kaupungit on rakennettu tayteen…


Taalla on oivallettu, etta paperipussit ovat monikayttoisia…:o)

Melbournesta lahdimme kohti kaakkoa. Ennen kaupungista poistumista pyorahdimme Toorakin rikkaassa kaupunginosassa. Komeita linnoja sielta loytyikin… vaikka oletettavasti kaikkein komeimmat korkeiden muurien suojissa olivatkin…


Matka jatkui kohti Phillip Islandia, joka on tunnettu erityisesti rannoilla pesivista pienista pingviineistaan. Niiden iltahamarassa tapahtuvaa maihinnousuparaatia mekin sinne suuntasimme katsomaan…

Ennen iltaa oli kuitenkin sopivasti aikaa tutustua saaren muihin mielenkiintoisiin paikkoihin, kuten koala-puistoon. Siella taalla eukalyptus-puiden oksanhaaroissa nakyikin liikkumattomia karvakasoja nukkumassa. Koalathan nukkuvat n. 20 tuntia paivassa. Mutta onneksi kaikki eivat olleet unten mailla, vaan korotetuilla boardwalkeilla (”lautapoluilla”) pystyi seuraamaan virkeampien kavereiden hellyyttavaa tuijottamista, rapsuttelua ja lehtien popsimista…:o) Tarkkaavaisimmat varmaan huomaavatkin, etta koaloilla on kaksi peukaloa…


Puistossa nakyi myos wallabeja…


ja tulimuurahaisia…


seka kookaburra nauraa rakattamassa…


Ennen auringonlaskua ehdimme kayda myos saaren karjessa, jonka edustalla olevilla saarilla asustaa runsaslukuinen korvahyljeyhdyskunta, joita kaiketi (fur seal) merikarhuiksikin kutsutaan. Kiikareilla saattoikin nahda pyoreita moykkyja toinen toisensa peraan, Mutta hyvin ne olivat maastoutuneet; ilman parempaa tietamysta niita olisi luullut kiviksi…


Samaisessa paikassa huomasimme yllatykseksemme, etta boardwalkin alta loytyi pikkuruinen pingviini maailman menoa ihmettelemassa…:o)


Auringonlaskun lahestyessa suuntasimme kuitenkin kohti turistirysaa; sadat, jopa tuhannet ihmiset kayvat paivittain seuraamassa, kun tuhatlukuinen pingviinijoukko saapuu ruoanhakuretkilta kotikoloille. Auringon laskettua rantavedessa alkoikin nakya kelluvia pingviineja, jotka kerasivat rohkeutta tehdakseen maihinnousun. Ja kun oli riittavan hamaraa ja vierella oli parin tusinan verran kavereita, pingviinit uskaltautuivat tekemaan valloittavan kompelon taaperruksen rantahietikon lapi kohti suojaisia pusikoita. Naita joukkioita nousi maihin muutamankymmenen metrin valein toinen toisensa jalkeen noin tunnin ajan. Boardwalkilla oli mielenkiintoista seurata, kuinka jotkut pingviinit kulkivat aika pitkankin matkan ylos rannalle, jopa satoja metreja, kun taas toisten pesat olivat lahempana. Valitettavasti, joskin varsin ymmarrettavasti, valokuvaaminen oli kokonaan kielletty, koska salamavalot stressaavat naita arkoja otuksia… Tama on siis aito kuva, joskin jonkun muun ottama…


Hiukan saaren ulkopuolelta loytyi mukava yopaikka merinakoalalla…


Jatkoimme matkaa kohti Wilsons Promontory National Parkia, jonka vuoristomaisemat siintavat silmaa hivelevasti horisontissa.


Matkan varrella piti varoa monenlaisia elaimia…


Puistossa meita odotti melko varikas vastaanotto…


The Prom, joksi kansallispuistoa yleisesti kutsutaan, on varsin vehrea ja makinen, etenkin verrattaessa karuun ja tasaiseen sisamaahan, jollaisena olemme jo tottuneet Australian nakemaan… Maisemat ovat huikeita kasvuston takaa siintavine laaksoineen ja kukkuloineen. Aanimaisema oli valilla korvia hiveleva, valilla puolestaan korvia kirveleva: ilmeisesti kuulimme joidenkin heinasirkan sukuisten olentojen "vislausta" melkoisella volyymilla…


Puusto oli paikoin varsin jannittavan nakoista aikanaan sattuneen metsapalon jaljilta: mustat rungot verhottuna uudella kasvustolla…


Alemmas laskeuduttaessa maisemat muuttuivat sademetsamaisiksi korkeiden puiden ja erityisesti saniaisten verhotessa enimman auringonvalon ja pitaessa kosteuden ylla…


Valilla vastaan tuli raikkaana virtaavia vuoristopuroja, joista oli mukava horpata kurkunkostuketta…


Muutaman tunnin ja n. 10 km taivalluksen jalkeen metsan siimeksesta alkoi kuulua kohinaa… Saavuimme paratiisirannalle, parin kilometrin hiekkarantoineen ja poukamaa reunustavine vuorineen..:o)


Harvinaisen kookas lokki punakarkisine nokkineen ajoi pois itseaan pienemmat, tavallisen kokoiset lokit.


Rannalla oli myos pienia hauskasti kipittavia rapuja…


ja piikikkaita kaloja, joissa tosin ei enaa henki pihissyt…


Jukkaan iski verenimija; iilimatoja loytyy taaltakin…


Paluumatkalla aurinkonvalo paljasti seitin isantineen. Kuvaa napatessani verkko heilahti ja saalis jai ansaan. Hetken rapikoinnin jalkeen uhri takertui yha pahemmin, jolloin hamahakki ampaisi sen kimppuun ja alkoi paketoida tata…


Ennen auringonlaskua ei maltettu lahtea puistosta pois. Tama onkin Australian mantereen itaisimpia kolkkia, jossa pystyy katsomaan auringon laskemista mereen…


Promilta matka jatkui kohti pohjoista. Vuoristoon matkalla kavimme katsomassa Victorian korkeimpiin kuuluvaa vesiputousta. Putous olis voinut olla vahan vaikuttavampi, jos vetta olis virrannut hiukan enemman…;o)


Vuoristomaisemat jyrkkine rinteineen olivat sykahdyttavia; myos laiska menopelimme haukkoi happea ja huusi armoa… Mutta vaikka vauhti hiipui, maet kiivettiin, valilla ykkosvaihdettakin kayttaen…


Matkan varrelle osui tila, jonka pihalla oli laamoja…:o) Eipa olisi kuvitellut sellaisia tulevan talla mantereella vastaan…


Vuoristossa oli kansallispuisto nimelta Tarra-Bulga, jonka parilla lyhyella short-walkilla kavimme jaloittelemassa. Paivan teemana oli sademetsat, tosin ei trooppiset vaan ”kylman ilmaston” (cold temperate) sademetsat. Korkeimmat puut olivat todella korkeita Mountain, jotka suojasivat enimmalta auringonvalolta. Alempana hamaryytta lisasivat puumaiset, 2-10 m korkuiset saniaiset.


Suurimman vaikutuksen tekivat kuitenkin naiden valissa kasvavat satupuumaiset Myrtle Beechit sammaleisine runkoineen, etenkin jos maa on aikojen saatossa vyorynyt alta pois jattaen juuret nakyviin. Eraan puun sisalla nakyi olevan jotain elavaa, lieko karhu…?


Puistossa kannatti valttaa metelia. Me huomattiin ihan kaytannossa, etta tama pitaa paikkansa… Metsasta puikahti hieman riikinkukkoa muistuttava lyyralintu (lyre bird), nimensa mukaisesti lyyramaisine pyrstoineen. Silla oli ruoka-aika; maata kuopimalla se loysi herkullisia matoja ja toukkia…


Yopaikkaa etsiessamme vastaan tuli myos vompatti. Kovin lahelta sita ei nahnyt; taman kuvan jalkeen se hyppasi pusikkoon niin etta polahti…


Loysimme yopaikan Walhallasta. Paikka vaikutti aavemaiselta, etenkin kun tulimme pimealla ja savuakin oli ilmassa... Aavistimmekin, etta jossain lahistolla on puskapaloja. Seuraavana paivana paikan ohi ajoikin pariin otteeseen letka sammutusyksikoita…


Walhalla itsessaan on varsin viehattava vuoristokyla kiemurtelevina katuineen, vanhoine rakennuksineen ja vuorten rinteilla sijaitsevine taloineen. Walhalla on nykyaan pieni kyla, mutta aikanaan se on kukoistanut siella olleiden kultakaivosten myota.


Matka jatkui kohti lantta ja Melbournea. Matkaan tuli kuitenkin mutka; tielle tipahtanut oksa osoittautui kohtalokkaaksi… Oksa jai alle, ja jokin kolahti, eika vaihteet enaa toimineet. Ajoimme tien sivuun ja asiaa tarkemmin selvittaessamme huomasimme, etta kytkinta painettaessa nesteet ruikkivat pihalle…


MAutoa rekisteroitaessa olimme liittyneet RAA:han, paikalliseen autoliittoon. Itse asiassa RAA toimii South Australiassa, vaikka onkin periaatteessa sama yritys kuin RACQ Queenslandissa ja RACV Victoriassa. Saman jarjeston kautta olemme siis oikeutettuja saamaan tarvittaessa apua tien paalla kaikkien osavaltioiden alueella. Avun soittaminen ei kuitenkaan ollut niin helppoa kuin olisi toivonut. Kannykat on hyva keksinto, mutta ei ole itsestaan selvaa, etta taalta loytyy kenttaa kaupunkien ulkopuolella… Kuinka ollakaan, auto hajosi sellaisessa kohdassa, etta jonkinlainen kuuluvuus oli, mutta puhelu katkesi aina kesken kaiken… Onneksi vieressa oli talo, josta paasimme halyttamaan pelastuspartion paikalle…


Tammikuu on Australiassa loma-aikaa ja niinpa avun tarpeessa oli monta muutakin autokuntaa. Niinpa vastaukseksi saatiin, etta apua on saatavilla, mutta se ehtisi paikalle aikaisintaan 4 tunnin kuluttua… Meilla ei kuitenkaan ollut varsinaisesti kiire mihinkaan, joten mitapa siita stressaamaan; kaivettiin pelikortit laatikosta ja otettiin ilo irti jouten olosta…:o) Ilta ehti kuitenkin jo pimeta, kun reilun 7 tunnin odottelun jalkeen hinausauto saapui paikalle.


Kuinka ollakaan, parin kilometrin paassa tien paalle oli jaanyt toinenkin auto, joka otettiin kyytiin… Lieko tie ollut kirottu…? ;o)


Anyway, RAA:han liittyminen oli varsin kannattavaa. Auto hajosi sapattina, eika korjaamot olleet auki ennen maanantaita, joten saimme korjauksen odotteluajaksi hatamajoituksen motellista, mika olikin vaihteeksi mukavaa luksusta…:o)


Maanantaina puolenpaivan aikaan kytkimen letku yms oli saatu korjattua ja paasimme jatkamaan matkaa. Kavimme tutustumassa paikalliseen Adaan, joka on paljon vanhempi kuin Suomen ADA, n. 280 vuotta. Kyseessa on 76m korkea puu (Mountain Ash), siis melkein Big Benin korkuinen, vaikka siita on kolmannes aikanaan katkennut. Se on siis aikanaan ollut kaiketi maailman korkein puu 120m huippuineen (nykyisin korkein puu on tiettavasti 111m). Ymparysmitta rinnankorkeudelta on 15m, joten ihan massiivinen puu on kyseessa, vaikkei sen lapi autotieta olekaan tehty, kuten toisella uudella mantereella punapuun lapi…


Yovyimme metsassa lahella Ada-puuta. Aamulla herattyamme tuntui taas savua ilmassa. Puskapalot olivat ilmeisesti sammutustoista huolimatta leviamaan pain… tai sitten tuulen suunta oli vaihtunut… ehka seka etta.... Vahan matkaa ajettuamme savu alkoi olla silmin havaittavissa… Palaneet puut ovat kuitenkin aiemmasta palosta; ei me ihan niin lahella palopaikkaa oltu. Mutta ikavia nama puskapalot taalla ovat; ainakin miljoona hehtaaria oli Victorian koillisosissa tulen armoilla…


Savua oli viela Melbournessakin ilmassa, kuten auringonlaskun vareista voi paatella… Kyseessa ei siis ollut suurkaupungin saasteet, vaan savu, joka seuraavaan paivaan mennessa oli halvennyt… Federation Squarelle oli jalleen keraantynyt vakea; talla kertaa tosin huomattavasti vahemman kuin uutena vuotena ja kiinnostuksen kohteena oli nyt valkokankaalta naytetty krikettiottelu.


Seuraavana paivana lahdimme tutustumaan Melbournen keskustaan paremmassa valossa.


Harmi, etta meilla ei ollut aikaa jaada seuraamaan Australian Openia, jonka paanayttamo on edessa nakyva Rod Laver Arena. Tuskin olisi lippujakaan ollut enaa saatavilla, ainakaan parempiin peleihin…


Kaupungin keskustaa kiertaa muutama ilmainen ratikka; naissa vanhoissa ratikoissa on tyylia…:o)


Kiertoajelulla oli mukava tutustua paikallisiin nahtavyyksiin. Paljonkin olisi nahtavaa, mutta tyydyimme talla kertaa yleiskatsaukseen… Tassa parlamenttitalo.


Huomasimme myos, etta taalla on meidan ja Nokian kannykoiden lisaksi jotain muutakin suomalaista…


Kaupungin laitamilta siistilta alueelta loytyi ranta, jossa oli muitakin pakettiautossa elavia reissaajia. Niinpa mekin ”leiriydyimme” paikalle, josta oli mukavat nakymat niin merelle kuin kaupunkiinkin.