Kaupunkia kutsutaan myos Australian rodeokeskukseksi. Eika syytta: taalla pidetaan vuosittain elokuun toisena viikonloppuna etelaisen pallonpuoliskon suurin rodeo, johon tulee osallistujia ympari maata, jopa ameriikoista asti…
Satuimme tulemaan paikkakunnalle sellaiseen aikaan, etta lahiymparistossa oli joka viikonloppu pienempia rodeoita. Kavimmekin ensimmaisena viikonloppuna eraassa tallaisessa Quambyn pikkukylassa (jossa ei rodeoareenan lisaksi ole oikeastaan mitaan muuta kuin yksi hotelli = pubi).
Pienen rodeon pienella areenalla oli se hyva puoli, etta katsojat paasivat seuraamaan tapahtumia varsin lahelta. Toisaalta tallaisessa pienessa rodeossa osallistujat ovat suurelta osin lahiseudun amatooreja, joten suoritukset olivat valtaosin hyvia yrityksia (joskin nayttaviakin taidonnaytteita oli joukossa mukana). Tassa lehmalla ratsastamista…
Ei se ihan helppoa ole…
Myos tulevaisuuden tahdet paasivat lennokkaaseen kyytiin…
Rodeoareenan vieressa oli paljon tilaa leiriytya. Tosin leiripaikka ei ollut rauhallisin mahdollinen, kun suurin osa oli tullut paikalle juhlimaan… Vesivessat ja jopa kuumavesisuihkut (puulammitteiset) siella kuitenkin oli. Aamulla vessassa kaydessamme havaitsimme, etta vessa olikin ”varattu”…
Quambysta Isaan palatessamme kavimme Cloncurryn ulkoilmamuseossa, jossa oli paljon tyylikkaita vanhan ajan koneita…
Matkan varrella oli myos rauniokaupunki nimelta Mary Kathleen. Kaupunki on muutama vuosikymmen sitten ollut varsin virea urheilukeskuksineen - ulkoilmauimala, ovaali (kriketti-/footykentta), tennis- ja koripallokentat – kaikkineen…
Mutta nykyisin tassa aavekaupungissa on enaa paallystetyt kadut seka talojen perustukset jaljella…
Kaupunki toimi aikanaan uraanikaivoksen ymparilla, mutta kun uraanikaivos lakkautettiin, autioitunut kaupunkialue myytiin huutokaupalla parhaiten tarjonneelle… Taalla on kylla kierratys voimissaan, kun talotkin usein uusiokaytetaan (ainakin osin). Osa taloista on tosin siirretty muualle, mm. museokayttoon (esim. Cloncurryyn).
Tapasimme aution kaupungin kaduilla eraan miehen, joka tiesi reitin itse kaivokselle. Reitti oli paikoin hiukan haasteellinen ajettavaksi, mutta loysimme paikan, joka totisesti oli nakemisen arvoinen… Pohjalla olevan veden lisaksi kaivoksen seinamat olivat upean varikkaita; jopa vihreaa varia oli paikoin havaittavissa… Lammen rantaan kulki polku, mutta sinne ei kuuleman mukaan kannattanut menna; vedessa oli paljon arsenikkia…
Toisena viikonloppuna menimme camppaamaan laheiselle Moondarra-jarvelle. Parisen kuukautta olikin jo ehtinyt vierahtaa siita, kun olimme viimeksi nahneet nain paljon vetta, vielapa kirkasta sellaista… Viikonlopuksi ilma oli kuitenkin harmillisesti viilennyt sen verran, etta uimaan ei mieli sitten tehnytkaan…
Lounastimme yleisessa picnic-puistossa, jossa riikinkukot tulivat innokkaasti kerjaamaan makupaloja…
Olimme saaneet vinkkia jarven rannalla olevasta suositusta leiripaikasta, josta mekin rauhallisen paikan loysimme.
Illan viiletessa oli mukava pistaa nuotio pystyyn ja ottaa viimein kayttoon joululahjaksi saatu ”voileipagrilli”…:o) Taallahan ei useinkaan ole nuotiota saanut sytyttaa, kuivuuden aiheuttaman korkean puskapaloriskin vuoksi.
Mt Isassa ei ole kovin paljon mielenkiintoisia nahtavyyksia. Kaivokseen oltaisiin toki tutustuttu, ellei sellaisessa olisi jo tullut kaytya… Parissa muussa kohteessa kuitenkin kavimme.
Toisen maailmansodan aikana kaupunkiin oli japanilaisten hyokkayksen pelossa rakennettu maanalainen sairaala. Salaista lasarettia ei kuitenkaan (onneksi) koskaan tarvinnut kayttaa, silla lahimailla ei sotaa kayty.
Museosairaalan vapaaehtoistyontekija tiesi, etta Isassa on aikanaan ollut suhteellisen virea Suomi-seura. Ja hanella oli epailys, etta seuran arkistot olisi toiminnan ehtyessa lahjoitettu kirjastoon. Kavimmekin kyselemassa, josko kirjaston uumenista loytyisi jotain mielenkiintoista… Ja kuinka ollakaan, saimme selailtavaksi vanhoja valokuvia ja kirjasen seuran vaiheista. Kirjasta loytyi jopa joku tuttu nimikin…
Fossiilikeskuksessa oli puolestaan useita sukupuuttoon kuolleiden elainten maallisia jaanteita. Joistakin elaimista oli tehty rekonstruaatioitakin, kuten tasta kengurun etaisesta sukulaisesta…
Kavimme myos eraalla ”water holella”, jossa oli aboriginaalien taidetta…
Taalla karjatilojen keskella ruoka on usein varsin lihapainotteista. Chrisin kanssa asuessamme saimme Angukselta ”hiukan” naudanlihaa, jonka valmistaminen otti hiukan aikaa ja energiaa… Vaikka mekin lohkaistiin melkoinen siivu paistettavaksi, Chrisille jai viela iso kimpale syotavaksi…
Eraana iltana Angus ja Chris menivat laheiselle vanhalle rodeoareenalle ulkoiluttamaan hevosia, toisaalta omaksi iloksi, toisaalta hevosten lammittamiseksi tulevaa rodeota varten…
Angus piti tulevaa rodeota niin tarkeana, etta lupasi hoitaa meille liput, jos teemme hanelle toisenkin viikon toita. Tapahtumia oli joka paiva keskiviikolta sunnuntaille ja mekin kavimme muutamana paivana kisatunnelmaa haistelemassa…
Eras jannittavimmista lajeista oli steer wrestling, jossa cowboyt hyppaavat taydesta laukasta karkuun juoksevan sonninmullikan sarviin ja yrittavat selattaa sen.
Myos rope&tie on mielenkiintoista katseltavaa, kun karkuun juoksevaa vasikkaa yritetaan lassota ja sen jalkeen jalat sidotaan yhteen.
Parilassokilpailu oli varsin haastava laji: toinen lassosi paan, toinen takajalkojen kantapaat…
Cowgirlit kisasivat laukaten mahdollisimman nopeasti 3 tynnyrin ympari…
seka lassoten vasikoita (miehista poiketen naiset eivat sido vasikoita)…
Toki mukana oli myos perinteisimmat kuninkuuslajit: pukittavalla hevosella ja haralla ratsastamiset.
Areenan vieressa oli muita huvituksia erityisesti perheen pienemmille…
Rodeon jalkeen oli aika palata 100km taaksepain, Anguksen ystavan Marcuksen pitamalle Yelvertoftin karja-asemalle. Heilla oli tarjota toita alustavasti pariksi viikoksi…
Tyot alkoivat jossain maarin tutuissa merkeissa; purimme parin vakityontekijan kanssa ensi toiksemme eraan vajan, joka tullaan uudelleenrakentamaan toiseen paikkaan…
Vanhan vajan paikalle tullaan puolestaan rakentamaan uusi asunto. Betonialustan viereen tarvittiin sita varten tasainen alusta hiekkaa. Ei tainnut vuoden takainen harjoittelu Koto-Suomessa menna aivan hukkaan…;o)
Teimme myos muita toita, jotka eivat suoranaisesti karjanhoitoon liittyneet, kuten vaihdoimme rekan renkaita…
Muutaman tyopaivan jalkeen meidat tyopanostamme tarvittiin eri tahoilla: Jukka jai Yelvertoftiin, kun mina taas matkustin n. 400 km paahan Julia Creekiin. Noin 30 km paassa keskustasta on Marcuksen toinen farmi, Wensley Station, jota hoitaa mukavan rento ja reilu Steve.
Wensley on paljon pienempi kuin Yelvertoft (55 000 eekkeria = 22 000 hehtaaria vs. 330 000 eekkeria), mutta tasankoista laania toki riittaa taallakin hoidettavaksi. Tyopaikalle ensimmaisena aamuna ajaminen kesti tunnin verran, tosin traktorilla, mutta kumminkin…
Tyoajoneuvona on kaytetty myos tata ”Mickey Mousea”, joka on varsin karussa kunnossa, mutta kulkee edelleen… tosin ilman jarruja…
Toimenkuvana on ollut lahinna parin vanhan aidan purkaminen piikkilankoja rullaten…
ja ”starposteja” eli tahdenmuotoisia tolppia keraten…
Toisena aamuna satuin liikenteeseen ruuhka-aikaan: lukuisapainen karjalauma oli juuri menossa vesialtaalle ”aamukahville” eika meinannut antaa tieta…
Laidunten herkuista nauttii nautakarjan lisaksi toisinaan myos kuokkavieraat, kuten villisiat. Sellaisiin en olekaan aiemmin tormannyt, mutta taalla on muutama tullut vastaan…
Jukka oli puolestaan muutaman paivan aikana ehtinyt kokea paljon jannittavampia tyotehtavia: han oli ollut mukana karjanajossa milloin auton, milloin monkijan, milloin hevosen kanssa… Karjaa kokoavien helikopterilentajien taidokkaat lentonaytteet olivat kuulemma olleet erityisen vaikuttavia. Adrenaliinitasoa oli pitanyt ylla myos karjanlajittelussa ja –polttomerkkauksessa mukana olo (aitauksen sisalla on syyta olla varuillaan; ei ole leikin asia, jos useiden satojen kilojen painoinen hermostunut elain puskee paalle…)
Kavi ilmi, etta kahdelle henkilolle oli hankala keksia toita pidemmaksi aikaa, mutta yhdelle henkilolle toita pitaisi olla ainakin syyskuun puoleenvaliin saakka. Jukka on jo pitkaan haaveillut toisen vuoden working holiday –viisumista, jota varten pitaisi tehda viela kuukauden verran maaseudun toita. Mina sen sijaan aloin kallistua sille kannalle, etta olisi kiva jo palata kotiinkin, enka enaa nain lahella vuoden tayttymista halunnut olla toissa enaa kovin pitkaan. Oli siis luonnollinen vaihtoehto, etta Jukka jai karjanhoitotoihin viela joiksikin viikoiksi. Mina puolestani aloitin viimeisen lomani ennen kotiinpaluuta ja matkasin kohti rannikkoa maarana tavata Janin jossain siella…
